Alppimatkailua!

Tänään vuorossa oli yksi pääkohteistamme, Hohe Tauern -kansallispuisto Itävallassa. Vähän jännitti etukäteen sään puolesta, koska ennusteen mukaan piti olla pientä sadetta. Viime reissullammehan tämä kohde jouduttiin skippaamaan lähes täysin, sillä noin 1,5 km korkeudella roikkuvat pilvet häiritsivät vuorikiipeilyä ihan liikaa. Tällä kertaa kuitenkin sattui vähän parempi tuuri ja aamu valkeni aurinkoisena.

Lähdimme Lienzin liepeiltä siis Grossglockner Hochalpenstrassea (107) pitkin kohti pohjoista. Kyseinen tie kulkee kansallispuiston läpi ja sen varrella on ensinnäkin UPEITA maisemia ja myös muuta kiinnostavaa. Maisemista ei voi sanoa kuin että ne olivat upeita, kuvat saavat puhua puolestaan. Ihailimme vuoria ja laaksoja korkeimmillaan vähän vajaan 2600 metrin korkeudesta. Valitettavasti iltapäivällä alkoi sataa, mutta pilvet onneksi pysyivät niin korkealla, että sade ei kokonaan estänyt matkustamista. Matkan varrelle osui mm Itävallan korkein vuori Grossglockner (3798 m), tämä huippu näkyi vain alkumatkasta, loppumatkasta sadepilvet peittivät sen.


Alppitie.







Ihastelimme myös alppipuroja sekä alppijärviä. Muistelen kotona ihmetelleeni, miksi emme viime reissulla käyneet kertaakaan uimassa. Asia kuitenkin selvisi, kun tänään käytiin kokeilemassa vettä eräässä alppijärvessä jäätikölle johtavan tien mutkan nro 3 kohdalla. Vesi oli nimittäin aivan älyttömän kylmää. (Kuten taisimmekin jo viime reissulla mainita, näiden vuoristoteiden mutkat on numeroitu. Syynä on ilmeisesti se, että mutkia on ainakin joillain reiteillä aivan uskomattoman paljon. Ja kun joku soittaa hätäkeskukseen ajaneensa ulos vuoristotien mutkassa numero 52, alppihätään joutunut pystytään paikallistamaan ilman laajamittaista etsintäpartiota.)



Päivän ensimmäinen matkakohde (maisemien katselu poislukien) oli Pasterzen jäätikkö. Tänne mennessä ajettiin ensin lähes vuoren huipulle, jonka jälkeen laskeuduttiin alas vuorien välissä sijaitsevalle jäätikölle. Me luulimme, että jäätikkö olisi ollut vuoren huipulla tai ainakin ylhäällä, mutta ei se ollutkaan niin. Lisäksi pukeuduimme jäätikköä varten lämpimästi, mikä oli myös turhaa. Jäätikkölaakso oli melkoinen pätsi kun aurinko paistoi ja vuorien välisessä kuopassa tuuli oli varsin heikkoa verrattuna siihen, millainen puhuri ylhäällä kävi.


Jäätikkö ylhäältä Franz-Josef-höheltä katsottuna.


Tällaisella vaunulla mentiin puolet matkasta alas jäätikölle.

Jäätikkö sinänsä oli varsin mielenkiintoinen kokemus, tosin melko erilainen kuin oletin. Jäätiköllä vaeltaminen oli hyvin vaarallista erilaisten railojen yms vuoksi, joten kävimme ihailemassa jäätikköä vain reunalta. Ulkoiselta habitukseltaan tämä reuna-alue muistutti lähinnä viime huhti-toukokuista lumenkaatopaikkaa hiekotussepeleineen, sillä jää oli hyvin kuraista. Kyllä sieltä sitten itse jäätäkin näkyi, kun vähän rapsutti. Ja muutenkin kun sopiva kohta löytyi.


Tässä ollaan jäätikön pohjalla, turva-alueen reunalla.


Jäätikön rippeet kuvattuna jäätikön pohjalta. Huimaa ajatella, että tässä on ollut 100m jääkerros päällä vain joitakin kymmeniä vuosia sitten.

Eräs varsin huomionarvoinen asia jäätikköön liittyen oli sen koko. Laaksoon oli vedetty "kilometritolpat" viiden vuoden välein siihen kohtaan, jossa jään reuna on kulloinkin ollut. Vuorijuna, jolla jäätikölle laskeuduttiin vuoren huipulta, oli tehty joskus 1960-luvulla siten, että junasta saattoi astua liki suoraan jäätikölle. Näin ei enää ollut... Nyt junasta poistuessamme jäätiköllä kävelevät ihmiset näkyivät alhaalla suunnilleen pieninä pisteinä. Kävelymatka alas kesti ainakin puoli tuntia. Jäätikön nykyinen pinta oli ainakin 100 m alempana kuin tuo vuoden 1960 tilanne. Jopa vuoden 2010 pylvääseen oli useita kymmeniä metrejä jäätikön nykyiseltä reunalta. Ja koko ajan se suli lisää, vettä vain valui. (No kesällähän se tietysti kuuluukin asiaan, kun laaksossa oli lämpöasteitakin vaikka kuinka paljon, mutta se sulaa silti nopeammin kuin ehtii talvella jäätyä takaisin.)


Tässä kohtaa jäätikkö on ollut vuonna 1995. Korkeusero ei ihan välity kuvasta, mutta kuvassa näkyvät ihmiset seisovat jäätiköllä.

Toinen päivän merkittävä nähtävyys oli alppieläintarha Ferleitenissä, juuri kansallispuistotien maksullisen osan pohjoislaidalla. Täällä ihastelimme erityisesti kaneja sekä murmeleita (Edvin oli hyvin innoissaan molemmista). Näiden lisäksi näimme myös mm. vuoripukkeja (Steinbock), villisikoja, aaseja sekä biisoneita (emme oikein ymmärtäneet mitä kaksi viimeisenä mainittua oikein siellä tekivät). Saimme bongattua murmelin myös kansallispuistosta, niitä on kuulemma siellä runsaasti, mutta jostain syystä me näimme vain yhden. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että murmelit ovat turkasen vikkeliä otuksia, eläintarhassakin ne menivät kolosta koloon tai sisään ja ulos sellaisella vauhdilla, että ei siinä perässä pysy kyllä millään ilveellä.







Sateen yltyessä päätimme siirtyä Salzburgiin viettämään iltaa ja vertailemaan eri reittivaihtoehtojen sääennusteita. Olemme tutustuneet myös Mozart-kuuliin, joista vastoin kaikkia odotuksiamme pidimme kovasti. Mutta jos jollekin jäi epäselväksi, meillä on siis ollut varsin mukava retkipäivä sateisista hetkistä huolimatta.

-Elssi

Graz ja saapuminen alpeille

Heräsimme tänään siis Grazista. Hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme kohti kaupungissa sijaitsevaa linnaa. Linna on vuoren päällä, joten sinne oli rakennettu hissi vuoren sisään. Vuoressa piti myös Lonely Planetin mukaan olla hieno luolarautatie, missä on satumaiset näkymät. Käytännössä tämä tarkoitti pikkulapsille rakennettua pienoisrautatietä jonka varrelle oli ripoteltu erinäisiä satuhahmoja. Skippasimme siis rautatien, mutta menimme hissillä ylös vuorelle näköaloja ihmettelemään hetkeksi. Auto saatiin ihan vuoren lähelle parkkiin maanalaiseen pysäköintihalliin. Parkkis oli sinänsä aika hieno ja tosi sliipatun näköinen (hyvin valaistu, kaikkialla kiilteli) ja sitä olikin muutama aasialaisturisti kuvaamassa melkoisella laitteistolla (yhden videokamera näytti joltain mitä käytetään tv:n kuvaamisessa).


Näkymät Schlossbergiltä Grazissa.

Tämän jälkeen suunnistimme ulos kaupungista kohti Itävallan suurinta tippukiviluolaa. Saavuimme sopivasti ennen seuraavan opastetun kierroksen alkamista ja luulimme pääsevämme samaan ryhmään leikkitarhaikäisten kanssa, mutta ne olivatkin juuri lähdössä. Saimme sitten yksityiskierroksen luolaan, kun muita turisteja ei ilmaantunut. Se oli tavallaan ihan hyvä, koska sen naperolauman kanssa kyseinen tunnin kierros oli varmaan kestänyt vähintään kaksi, mutta toisaalta oli hieman vaivaantunut tunnelma, kun omat saksan taitoni ovat hieman ruosteessa eikä opaskaan osannut englantia. Onneksi niillä oli sentään yhden A4:n verran tietoa luolasta Suomeksikin (tosin aika hassusti käännetty) joten saatiin siitä kuitenkin jotain irti. Opaskaan ei vaivautunut puhumaan liikoja kun huomasi kielimuurin, lähinnä käveli perässä ja osoitteli taskulampulla erilaisia nähtävyyksiä. Luola oli kyllä ihan hieno ja aika iso, mutta valitettavasti sielläkään ei saanut kuvata, joten kuva on vain sisäänkäynnistä. Päänähtävyytenä oli iso stalaktiitti (sellainen pylväs mikä kasvaa katosta alaspäin, stalagmiitti kasvaa lattiasta ylöspäin) nimeltään Prinssi, jonka iäksi sanottiin n. miljoona vuotta. Semmoinen puolen metrin korkuinen pylväs muodostuu n. 30000 vuodessa. Prinssin kohdalla saimme myös nähdä lyhyen elokuvan retkikunnasta syvemmälle luolan uumeniin (se oli siis vain kilometrin pituudelta auki yleisölle, mutta jatkui kyllä vielä pitkän matkaa toiselle puolelle vuorta). Jännänä yksityiskohtana luolassa ei tuntunut kasvavan mitään missään muualla kuin luolaan asennettujen sähkövalaisimien vieressä. Vettä siellä oli tosi runsaasti, alapuolellamme virtasi lähes koko ajan pieni puro ja katostakin tippui sitä monessa kohtaa.


Lurgrottenin sisäänkäynti.

Luolan jälkeen lähdimme kohti lähellä sijaitsevaa Itävallan ulkoilmamuseota. Tämä oli valitettavasti vähän odotettua tylsempi, siellä oli lähinnä erilaisia perinteisiä alppimajoja eri puolilta Itävaltaa uudelleen rakennettuina vanhan näköisiksi. Odotimme enemmän elikoita ja jotain pientä aktiviteetin tynkästä, kuten viime reissulla vastaavassa museossa Sveitsissä. Täällä oli lisäksi erittäin kuuma ja portilta ostamamme puolen litran juoma loppui erittäin nopeasti koska kävelimme koko ajan ylämäkeen, joten oli pakko kääntyä ympäri puolivälin jälkeen. Tämän hikoilusession jälkeen päätimme ruveta etenemään kohti Lienziä pienempiä alppimaanteitä pitkin, vältellen motareita. Siinähän loppupäivä sitten vierähtikin.


Tyypillinen muinainen alppitönö.


Taustalla tolpan nokassa olevan härvelin päätimme olevan joko lintukerrostalo tai sitten joku ruoan ilmakuivaustila.

Joskus seitsemän pintaan päädyimme tänne Dölsachiin, n. 10km ennen Lienziä majataloon nimeltä Tirolerhof. Majatalo paljastui vähän normaalia kallimmaksi (90€ sisältäen aamupalan ja pysäköinnin, eli normihotellin hintainen), mutta on tää aika hiton makeekin. Tää on ihan hieno kaksio mutta mikä tärkeintä, tässä on iso parveke missä on todella komea vuorinäköala. Kyl tällaista katselis vaikka joka päivä kyllästymättä, mitähän maksais jos muuttais tänne asumaan? Ruokakin oli ihan hyvää, tosin sama reipas hinnoittelu jatkui ruokalistallakin, mutta onneksi Wieninleike oli kohtuuhintainen (kolmas tällä reissulla, tää sijoittui kakkoseksi vertailussa). Elssi tilasi jotain hassuja pinaattipalleroita, mutta näytti nekin maistuvan. Puolen litran oluttuoppi maksoi kolme euroa, ei älyttömän kallis. Ois pitäny roudata kaupasta kasa kaljaa ja istahtaa hyvissä ajoin tohon partsille vuoria katselemaan. Ennen ruokaa saatiin kokkiohjelmista tuttu tyylitelty hienosteluannos. Eli neljä viis pientä erimakuista palasta ja joku heinä vinosti siinä keskellä ja tippa jotain soossia. Se oli selvästi vähän liian hienoa meikäläisille, mutta kyllä sekin oli lähestulkoon kokonaan hyvää.


Välillä satoi hiukan.


Vuoria autosta kuvattuna.


Näkymät huoneemme partsilta.


Tarkempi kuva äskeisestä vuoresta.

//Edvin

Wienin kaupunkikierros jatkuu

Itävallan kiertueemme jatkuu kohti alppeja. Nähtäväksi jää, alkaako taas sataa niin että vuorikiipeily ei pilvien vuoksi kannata vai onnistuuko Hohe Tauern -matkamme tällä kertaa. Itävalta on muuten nasta matkakohde, mutta paikkojen aukioloajat ovat melko omintakeisia. Esimerkiksi sunnuntaisin kaikki nähtävyydet museoista kansallispuistoihin ovat pääsääntöisesti avoinna, mutta sen sijaan kaikki kaupat ovat kiinni. Maanantaina kaupat avaavat taas ovensa, mutta lähestulkoon kaikki nähtävyydet ovat kiinni. Ja noin kello 18 jälkeen sekä kaupat että nähtävyydet ovat kiinni ja auki on vain ravintoloita (eikä nekään kaikki). Tämänhetkisen asumuksemme alakerrassa on pieni ruokakauppa, joka oli auki todella sensaatiomaisesti kello 19.30 saakka!

Mutta ensin kuluneen päivän ohjelmaan. Tänään olemme ottaneet eiliseen verrattuna varsin rauhallisesti. Tsekkasimme loput Wienin "pakolliset" nähtävyydet eli eläintarhan ja Tekniikan museon sekä kaksi vaatemyymälää. Tästä saatiin siis aikaiseksi 6 tunnin kävelymaraton lounastauko pois lukien. Aloitimme päivän tsekkaamalla pikaisesti hotellin viereisen ostoskeskuksen vaatealet. Sen jälkeen yritimme etsiä aamiaista ja päädyimme läheiseen kahvilaan, jonka ovessa mainostettiin aamiaisia. Jostain syystä teen ja sämpylöiden tilaaminen oli luku sinänsä, sillä tarjoilijasetä ei millään meinannut ymmärtää mitä hänen pitäisi tuoda meille. Mutta onnistuihan se muutaman selvennyksen ja tarkennuksen jälkeen lopulta.

Aamupalan jälkeen suunnistimme kohti Wienin eläintarhaa. Eläintarha oli hieno ja näimme siellä paljon sekä ennestään tuttuja että tuntemattomia eläimiä. Ohjelmassa olivat mukana mm. jääkarhu, pingviinit, jättiläispanda, leijonat, kirahvit, muurahaiskarhu, emu, liskoja, kaloja, sammakoita, krokotiilejä, sarvikuono, koala, virtahepo, seepra, apinat ja oranki. Muurahaiskarhu oli hieno, emme olleet nähneet sellaista aiemmin. Oma pikantti lisänsä reissuun olivat saukot, joilla sattui olemaan juuri ruokinta meneillään kun saavuimme paikalle. Saukot olivat hyvin innokkaita ja itse asiassa myös varsin kesyjä. Saukot odottivat rivissä oven edessä ja ruokkijasetä joutui ensin heittelemään niille ruokaa että pääsi pujahtamaan sisään aitaukseen. Setä meni tyynesti istumaan ruoka-astiansa kanssa kivelle keskelle aitausta ja saukot kiipesivät vinkuen syliin. Siinä ne saukot sitten mutustivat ruokansa suoraan sedän käsistä. Kun astia tyhjeni, saukot eivät meinanneet millään uskoa, että eivät saa enää mitään. Setä vaan käveli pois ja saukot kipittivät perässä ovelle. Ne jäivät nätisti oven sisäpuolelle riviin istumaan ja vinkumaan, kun setä avasi häkin ja käveli ulos. Kun setä vielä näytti tyhjää ruoka-astiaa, niin vinkunakin loppui.




Pitkästä kaulasta on hyötyä myös aidan yli kurotellessa.





Eläintarhasta poistuttuamme siirryimme Tekniikan museoon, jossa oli esillä vähän sitä sun tätä hiilikaivoshisseistä ihmisen korvan toimintaperiaatteeseen ja kodinkoneista lentokoneisiin. Alkupää oli "luonnontieteitä", jossa sai testata käytännössä kaikenlaisia fysiikan ilmiöitä. Siellä oli kokeiltavana kumpi pallo tuntuu painavammalta ja punnitaan lopuksi yms juttuja, kuten lähes samanlaisten esineiden vieritystä, höyhenen ja pikkukiven putoamisen vertailu ilmassa vs tyhjiössä ja pallonpyöritystä. Museossa oli eräs varsin hassu härtvärkki, joka oli toiminnassa aina 2 h välein. Kampea pyörittämällä tuli vettä, joka valuessaan laittoi auton ajamaan ylös mäkeä. Kun vettä oli tarpeeksi, auton alusta painoi kampea, joka puolestaan tönäisi liikkeelle. Vasara löi painikkeeseen, josta nousi joku putkiloon tungettu pompula, mistä tuli ilmanpainetta, joka puolestaan liikutti jotain osaa jne. Ja kellot kilisivät ja vesi virtasi. Laitteella ei siis varsinaisesti ollut mitään fiksua käyttötarkoitusta, mutta ainakin siinä on ollut jollakulla hauskaa sitä suunnitellessa ja rakentaessa.


Yllä kuvailtu laite.

Museossa esiteltiin myös erilaisten moottorien toimintaperiaatteita (höyrykone, bensiinimoottori, dieselmoottori, naftaliinimoottori jne). Edvin ilahtui kovasti kun näyttelyesineineet oli ilmeisesti saatu (jämäpaloina) BMW:n tehtaalta, löysimme museosta lukuisia BMW:n osia, mm moottorin ja jonkun taka-akselin tukijutun (joka oli selvästi peräisin joltain Frankin sukulaiselta). Myös museon kauppa oli mielenkiintoinen. Ongelma oli vaan siinä, että kaikki materiaali kirjoista rakennussarjoihin olivat saksankielisiä. Toinen ongelma oli se, että meillä ei oikein ollut ketään sopivan ikäistä tuttavaa leikkimään niillä.

Museon nähtyämme lähdimme jälleen tien päälle ja illan olemmekin harrastaneet alppimatkailua. Toistaiseksi olemme keskittyneet lähinnä ihailemaan vuoria auton ikkunasta tai niiden juurelta. Mutta kyllähän ne hienoja ovat, vaikka nämä on niin matalia, että useimmilla huipuilla kasvaa puita. Eiköhän niitä lumihuippuisiakin vielä nähdä, toivon mukaan. Nyt olemme siis Grazin kaupungissa Kaakkois-Itävallassa. Sloveniaan on noin 50 km matka ja Unkarikin on melko lähellä. Tuntuu hassulta, kun täällä Keski-Euroopassa on niin pienet etäisyydet että kokoajan on tienviittoja naapurimaihin. Tänään kauhistelimme, kun näimme Ukrainalaisen rekan, mutta kartasta selvisi, että sillähän on loppujen lopuksi melko lyhyt kotimatka. Eikä meilläkään ole matkamittarissa vasta kuin 1600 km (nollattu kotipihassa, satamassa lukema oli 18 km). Myös turkkilaiset rekat Tsekeissä herättivät hämmennystä.


Alpit lähestyvät!

Wienistä poistuessamme leikimme vähän aikaa varsinaisia sankarimatkailijoita haahuilemassa ympäri Itävallan maaseutua ilman vettä, ilman käteistä rahaa, ilman ruokaa ja bensatankissakin oli jo hyvin tilaa. Kaikki tarvittavat tarvikkeet saatiin kuitenkin hienosti hankittua ennemmin tai myöhemmin, nyt meillä on autossa jo virallinen vesivaranto ja välipalapankki. Tosin pankkiautomaattia piti etsiä suunnilleen kissojen ja koirien kanssa, mutta löytyihän sekin sitten. Huomenna aiomme tutustua paikallisiin luoliin ja katsella vuoria.

-Elssi

Wienin nähtävyydet

Jalkoja särkee, tänään on tullut käveltyä... Suunnistimme herättyämme metroasemalle aamiaissämpylälle, koska päätimme nauttia kaupungin ruokatarjonnasta aika monen hotelliaamiaisen jälkeen. Nautittuamme sämpylöistä junailimme Sigmund Freudin entiseen asuinpaikkaan ja vastaanottoon, nykyiseen museoon. Siitä nyt ei saanut aivan kamalasti irti, ellei ole kova Freud-fani, mutta tulipahan nähtyä ja opittua jotain knoppitietoa. Freudin jälkeen käveltiin jokunen kilsa luonnonhistorialliseen museoon. Se oli ihan kiva, jonkin verran isompi kuin aiemmat vastaavat missä on tullut käytyä. Itse rakennus oli myös aika hurja, melkoinen palatsi (kuten lähes kaikki Wienin keskustassa). Täällä noita palatseja, aukioita, toreja, isoja kirkkoja yms riittää. Sääli sinänsä, että niitä on niin paljon, koska sitten niistä menee vähän maku, vaikka ovatkin hienoja rakennuksia. Helsingin Senaatintorin ympäristö tuntuu aika säälittävältä tän seudun kaupunkeihin verrattuna.



Museon jälkeen alkoikin olla taas nälkä joten lähdimme metsästämään Wieninleikkeitä. Löydettiinkin aika pian ihan mainiot leikkeet, oli kyllä parhaimpia moisia mitä on tullut syötyä. Lisukkeena oli ihan keitettyjä perunoita. Alunperin leikettä on vissiin tarjoiltu perunasalaatin ja hapankaalin kera, mutta niin perinteisiä täällä ei onneksi oltu. Syötyämme päätimme sulatella ruokaa hetken kiertoajelubussin kyydissä. Tunnin bussiajelun aikana nähtiin aika monta uutta paikkaa, joten se oli ihan hyvä veto, vaikka välillä vähän satoikin. Bussiajelun jälkeen käveltiin taas aika paljon ja etsittiin jotain hyvää konditoriota tai jälkiruokakahvilaa, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Päätimme lähteä taidemuseoon katsomaan kuuluisan sveitsiläisen H.R. Gigerin näyttelyä.



H.R. Giger on tunnetuin Alien-elokuvasarjan hirviöiden ja yleisen ulkoasun luomisesta ja siitä hän sai Oscarinkin vuonna 1980. Gigerin töitä luonnehdittiin biomekaanisiksi ja hänen tunnetuimmat teokset on tehty kynäruiskulla. Teokset oli kyllä tosi hienoja, mutta ei sovi kaikille. Jotkut oli aika karuja, ei kovin iloisia. Näyttelyssä ei valitettavasti saanut kuvata, joten alla on jotain Googlella löytyneitä kuvia hänen teoksista.




Gigerin jälkeen käveltiin taas jokunen kilometri takaisin keskustaan josta löysimme haluamamme jälkiruoat. Itse söin lettuja vanilja- ja suklaajäätelöllä, banaanilla ja suklaakastikkeella. Elssi otti jonkun struudelin (ei ihan selvinnyt mitä siinä tarkalleen oli, mutta ei ollut se perinteinen Apfelstrudel). Kummatkin oli hyviä, mutta aika tuhteja annoksia, vastasi täyttävyydeltään ihan pääruokaa.



Jälkiruokailun jälkeen päätimme lähteä katsastamaan paikallisen huvipuiston. Itse huvipuistoon ei ollut sisäänpääsymaksua, mutta joka laitteeseen piti sitten maksaa erikseen. Kai sieltä ois jonku rannekkeenkin saanut, mutta emme oikein tienneet mistä, eikä me kyllä niin monessa laitteessa käytykään (oli vielä vähän ähky siitä jälkiruoasta). Käytiin kummitusjunassa, maailmanpyörässä sekä tukki-vesiliukumäessä. No, sellanen missä lasketaan tukin näkösessä paatissa mäkeä ja alhaalla kaikki kastuu. Tivolissa oli kyllä tosi paljon laitteita, mutta aika moni muistutti toisiaan. Oli siellä mm. Linnanmäeltä tuttu Top Spin. Lisäksi oli semmonen ritsa-kori, siis semmonen kahden istuttava kori joka kiristetään maahan ja sitten laukaistaan ylöspäin, vähän kuten benji-hyppy mutta toisinpäin. Melkein teki mieli kokeilla, mutta ne letut...



Tivolin jälkeen päätettiin vetäytyä hotellille, johan tässä on tullut yli 10 tuntia ja varmaan 15km käveltyä. Huomenna pitäis vielä käydä eläintarhassa ja sitten lähteä ajelemaan kohti Grazia. Ainiin, täällä Wienin hotellissamme on vesisänky. Tää on jännä, enpä oo ennen moisella nukkunu. Aluksi tuntui tosi luonnottomalta, mutta kyllä tällä sitten kuitenkin yllättävän hyvin viime yön nukkui. En kyllä ehkä silti lähtisi kotiin hankkimaan.

//Edvin

Lomailua, luolaretki ja kakkusia

Kuten liikenteeseen närkästynyt avopuolisoni taisi eilen mainita, ajoimme siis eilen Brnon kaupungin laitamille. Kyseinen kaupunki oli varsin pirtsakan näköinen, siellä oli paljon korkeita, erivärisiä kerrostaloja. Ne olivat tosi kivan näköisiä. Lisäksi monet talot oli jostain syystä rakennettu sikäli hassusti, että talo ei ollut tasakorkea, vaan siinä saattoi olla esim 3-6 kerrosta. Keskityimme kuitenkin ihailemaan kaupunkia lähinnä hotellimme kattoterassilta (9. krs), sillä varsinaisia nähtävyyksiä keskustassa ei juurikaan ollut. Kattoterassilla oli grillikioski, josta saimme kivan lomaisan ilta-aterian (grillattuja makkaroita, kanaa ja erilaisia kasviksia sekä juomat päälle) samaan hintaan kuin Prahan keskustaterassilla kaksi oluttuoppia. Ja kun sääkin oli mitä mainioin, niin mikäs siinä oli nökötellessä.



Tämän aamun ohjelmassa oli käynti Tsekin suurimmalla luola-alueella, Moravsky Krastissa. Alueella oli noin 1.100 (tippukivi)luolaa, joista 5 on avoinna yleisölle. Isoimmassa tippukiviluolassa pääsee veneajelulle jne. Luolien löytäminen oli jo luku sinänsä, sillä ottaen huomioon että ne ovat Lonely Planetin mukaan yksi koko Länsi-Tsekin parhaista nähtävyyksistä, niin luulisi että sinne olisi jonkinmoiset opasteet valtatieltä, mutta näimme vissiin yhden kyltin ja sekin oli vasta ihan lähellä. No, erinäisten virhenavigointien jälkeen löysimme lopulta perille. Kävi ilmi, että "parhaaseen" luolaan pääsee vasta monen tunnin kuluttua, joten päätimme tyytyä pienempään luolaan. Ei sekään kyllä mikään ihan pieni ollut, opas sanoi että siellä on jopa järjestetty aiemmin konsertteja 500 ihmiselle kerrallaan. Hieno oli sekin luola! Ja opas puhui kiltisti vielä englantia meille ummikoille. Talvella luolaan ei voi mennä yleisöä, kun kaikki maakunnan lepakot kuulemma menevät sinne talviunille/horrokseen (tai miten ne nyt sitten talvehtivatkaan).



Se hyvä puoli Tsekeissä tosiaan oli, että palvelu pelaa englanniksi käytännössä joka paikassa. Ainoa, joka ei pystynyt palvelemaan meitä, oli Poliisimuseon kassatantta. Luolien lippukassalla oli kaksi erikielistä jonoa, toinen natiiveille ja toinen turisteille. Luolilla jossain pikkuputiikissa oli postikorttimyyjä, joka puhui pelkkää tsekkiä, mutta kyllä sielläkin asioiminen onnistui varsin näppärästi. Toista se on näitten sakemannien kanssa, välillä saa piirtää suunnilleen kuvia ja lärätä sanakirjaa. Uusi sanakirjamme onkin ollut jo käytössä, tosin huomasin, että saksan kielessä aakkoset menee vähän eri tavalla kuin suomeksi, joten se vähän hidastaa. Mutta opus taisi olla ihan hyvä ostos, siitä on meille varmasti vielä paljon iloa.



Elssin mielestä Tsekkiläinen metsä oli hieno.


Luolaretken jälkeen ajelimme Wieniin. Saavuimme kätevästi juuri nähtävyyksien sulkemisajan paikkeilla, joten museoihin yms ennätämme vasta huomenissa. Itävaltahan on siitä hassu paikka, että täällä KAIKKI paikat suljetaan ihan älyttömän aikaisin (kts 2009 blogi). Tivoli olisi ollut auki kello 23 asti (ihme kyllä!), mutta koska alkoi sataa emme viitsineet lähteä sinne tänään. Kävimme keskustassa katselemassa vanhoja rakennuksia, kirkkoja yms nähtävyyksiä. Lisäksi kävimme konditoriassa nauttimassa sacherkakkua. Hyvää oli! Konditorian systeemi oli kyllä vähän erikoinen ja vaikeasti tajuttava. Ensin piti mennä sisälle valitsemaan, mitä kakkua haluaa. Sen jälkeen piti jonottaa myyjälle, joka kirjoitti tilauksen paperille. Sitten myyjä antoi paperin asiakkaalle, jonka piti mennä ulos pöytään istumaan sen tilauslapun kanssa. Tämän jälkeen tarjoilija tuli kysymään, mitä asiakas ottaa. Tällöin tarjoilijalle piti ojentaa se myyjän kirjoittama lappu ja sen jälkeen tarjoilija toi kakun. Pikaiseen ajatellen luulisi, että olisi helpompaa, jos myyjä samantien ojentaisi ne kakkupalat siitä tiskistä ja vaikka rahastaisikin vielä. Mutta kävihän se noinkin.



Huomasimme, että hotellimme on näppärästi ostoskeskuksen vieressä. Katsotaan löytyisikö sieltä kivoja uusia vaatteita. Ainakin joissain liikkeissä näytti olevan jo kesä-alet meneillään. Sitten ei ainakaan tarvis mennä minnekään pesemään näitä nykyisiä ennen kuin kotona. Tosin Polon takakontti ei ole yhtään isompi kuin kotoa lähdettäessä, joten katsotaan kuinka käy.

Kerromme huomenna tarkemmin Wienin nähtävyyksistä.

-Elssi

Prahailua

Tänään väsytti jostain syystä kovasti aamulla ja poistuimme hotellista vasta yhdeltätoista. Herättyämme siirsimme auton hotellin kalliista parkkihallista päärautatieaseman parkkiin. Sen jälkeen metroiltiin katsomaan jotain kuuluisaa Kaarlen siltaa. No, olihan se ihan hieno sillaksi. Siellä oli semmoinen turistitungos, ettei siellä kovin kauaa viittinyt hengailla. Sen jälkeen mentiin katsomaan juutalaista hautausmaata, joka on kuulemma myös pakollinen turistikohde. Juutalaiset osas kyllä ottaa ylimääräset rahat pois turisteilta, kuvaamisestakin olisi pitänyt maksaa erikseen, joten sieltä ei tullut sitten kuvia otettua. Se nyt oli lähinnä hyvin ruuhkautunut hautausmaa, paljon hautakiviä ihan vierekkäin ja melkein päällekkäin.



Hautausmaan jälkeen käytiin syömässä pihvi ja omeletti, hyvää oli. Sen jälkeen metroiltiin vähän lisää, kohteena Tsekkiläinen poliisimuseo. Sinne olikin vähän pidempi matka metroasemalta kuin mitä luulimme, mutta saatiinpahan ainakin liikuntaa. Päästyämme museoon totesimme, ettei siellä kukaan puhu englantia, eikä näyttelyssäkään ollut sanaakaan englantia, joten lähdimme takaisin rautatieasemalle hakemaan auton.



Saatuamme auton lähdimme ajamaan kohti Brnoa, jonka lähistöllä tämän yön hotellimme on. Tie Prahasta Brnoon oli kyllä hanurista (n. 230km). Lupaan olla valittamatta kotimaisista teiästä, ainakin hetken. Tie koostui lähinnä ruuhkista ja raivostuttavan pomppuisesta betonilaattatiestä. Vasen kaista oli kuluneempi ja täten lähes siedettävä, mutta oikealla ei kyllä pystynyt ajamaan ainakaan nopeuksilla 90-150 (rajoitus 130). Toisaalta oikealla kaistalla oli paljon rekkoja jotka menivät n. 87-93km/h, joten eipä siinä olisi voinut muutenkaan ajaa kuin hetken. Tämä johti siihen, että piti ajaa vasenta kaistaa, mutta takaa tuntui tulevan koko ajan kiireisempiä tsekkejä ja ne kuumakallet tykkäs vilautella pitkiä ja vilkkuja jos joutuivat ajamaan hetkenkin turistin perässä, vaikka edessä olisi ollut ties kuinka monta yhtä hitaasti ajavaa tsekkiläistä. Pakkohan ne oli päästää ohi kun ärsytti moinen perseessä roikkuminen ja valoshow, joten sai vähän väliä väistää sinne rekkojen väliin pomppukaistalle. Onneksi tätä pompputietä ei tarvinnut kestää kovin kauaa kerrallaan, sillä ruuhkia oli tasaisin väliajoin. Suurin osa ruuhkista tuntui johtuvan tietöistä, joko suoraan tai sitten ketjukolareista jotka syntyivät siitä kun jengi jarrutti viime tingassa näitä tietöitä varten.



Saksalainen liikennekuri on kyllä vailla vertaistaan. Täällä Tsekissä ollaan nyt nähty jo neljä kolaria päivän aikana, mutta Saksassa ei vielä yhtään. Vaikka Saksan autobaanalla saakin ajaa kovaa, niin siellä se homma vaan toimii (vaikkei nyt aina muistettais vilkuttaa, niin varotaan silti) ja läheltä piti -tilanteita ei tunnu tulevan. Saksalaiset antaa tietä, ei pussita muita autoilijoita ohitustilanteissa, varovat kaistaa vaihtaessa jne. Järkeä pitää toki käyttää Saksassakin, joskus rajoittamattomalla baanalla on melko jyrkkiäkin mutkia ja maanteillä voi olla satasen rajoitus aika hurjalla pikkutiellä. Eiköhän tässä nyt ollut taas tarpeeksi liikennetilitystä. Tsekkiläisen motarihelvetin jälkeen löysimme itsemme täältä Brnon laitamilta. Itse Brnossa (300t asukasta) ei ole kauheasti nähtävyyksiä, joten emme jaksaneet lähteä sitä tutkimaan. Matkasuunnitelman mukaan Brnon tärkeimmät nähtävyydet ovat: linna, aukio ja tori. Kaikkia noita ollaan nähty jo aika monta ja aika paljon isompia ja hienompia.

Huomenna on tarkoitus lähteä Brnon pohjoispuolella sijaitsevaan luonnonpuistoon, jossa on joku hieno luola, jossa vuorostaan voi veneillä. Kuulostaa mielenkiintoiselta. Sen jälkeen on tarkoitus siirtyä vihdoinkin Itävaltaan, Wieniin.

//Edvin

Itä-Saksan halki Prahaan

Tänään heräsimme ihastuttavaan Itä-Saksalaiseen aamuun Leipzigin liepeillä. Täältä suuntasimme ihastuttavaa betonielementtimoottoritietä pitkin Dresdenin kaupunkiin. Jos siis emme ole muistaneet aiemmin mainita, saksan moottoritiet eivät aina ole asfalttia, vaan välillä esiintyy myös betonielementeistä kasattuja tieosuuksia. Nämä elementit ovat todella tasaisia, mutta saumojen kohdalla auto tömähtää kovasti.

Dresdenissä ensisijaiset matkakohteemme olivat vähän tavallisuudesta poikkeavia; ensimmäinen oli kirjakauppa ja toinen lounaspaikka. Kirjakauppaa kaivattiin saksa-suomi-saksa sanakirjan hankkimista varten, meillä on nääs mennyt jo hermot kielitaidottomiin saksalaisiin ja siihen että joka paikassa on pelkät saksankieliset kyltit, joista tajuamme noin 0-30 % aihepiiristä ja sanastosta riippuen. Esimerkiksi tänään saksalainen postivirkailija ei ymmärtänyt ollenkaan kun pyysin 15 postimerkkiä, joilla kortit menevät Suomeen. (Tiedoksi kaikille innokkaille kortinodottajille, postiin on tähän mennessä viety 2 korttia. Ostin vaan Saksan merkkejä loppumatkaa varten, koska perinteisesti käy niin että kortteja kyllä kertyy mutta ne viedään postiin vasta ihan loppumatkasta... Tällä kertaa siis viimeistään Hampurin tienoilla paluumatkalla). Ystävällinen (ja englannintaitoinen!!!) kirjakaupantäti kaivoi meille ystävällisesti suomen kielen taskusanakirjan jostain hyllyn perältä. Ihme kyllä siellä oli jopa suomen kielisiä suomen oppikirjoja :)

Dresdenissä ihastelimme myös erilaisia vanhoja, koristeellisia rakennuksia (ikä varmaan noin 600-800 vuotta). Siellä oli aukiota, patsasta, kirkkoa, linnaa ja lisäksi tietysti älytön määrä muuten vain tyylikkäitä, koristeellisia rakennuksia. Osa oli ihan sen näköisiä, että ne on ainakin pintarempattu Saksojen yhdistymisen jälkeen. Osa taas oli Kölnin tuomiokirkon tapaan jotain materiaalia, mikä mustuu ajan myötä ulkoilmassa, joten nämä kirkot näyttivät jo suunnilleen nokisilta.



Dresdenin keskeiset nähtävyydet katsastettuamme lähdimme kohti Tsekkiä. Tsekin raja humahti ohi lähes huomaamatta, myöhemmin huomasimme, että asfaltti muuttui aiempaa meluisammaksi. Oli muuten melkein koko matka rajalta Prahaan pelkkää alamäkeä. Tuntuu jotenkin kummalliselta, että Saksa on tosiaan niin korkealla.



Päivän liikennesaldo onkin aikamoinen, ensin näimme Dresdenissä polkupyöräkolarin. Kaksi pyöräilijää ajoi yhteen, mutta kumpikin jatkoi siitä matkaansa varsin vikkelästi. Tsekin puolella osuimme paikalle kun rekka ja pikkuauto olivat ajaneet yhteen kyljistään. Henkilöauto oli sen verran rutussa, että sieltä ulos pääsemiseen tarvittiin varmaan pelastuslaitoksen apua, mutta autossa olleet ihmiset näyttivät voivan olosuhteisiin nähden melko hyvin. Siellä oli tosin jo suunnilleen puoli kaupunkia paikalla auttamassa, joten emme jääneet sinne tukkimaan tietä enää enempää. Hieman onnettomuuspaikan jälkeen tapasimme "maantiehätään" joutuneen tsekkiukon jossain keskellä metsää. Meille se säntäsi huitomaan hullun lailla. Se huomasi meidät vähän myöhään, joten emme ehtineet reagoida häneen. Jostain syystä perässämme vähän matkan päässä ajaneelle tsekkiläisautolle ukolla ei enää ollutkaan mitään asiaa... Mikälie maantierosvo/huijari.

Alkuillasta saavuimme siis Prahaan. Tämä olikin jo luku sinänsä, sillä olimme (tyhmyyttämme) varanneet hotellin läheltä keskustaa. Prahahan ei siis ole mikään autoilijaystävällinen kaupunki. Lähes kaikki kadut ovat yksisuuntaisia ja puolet niistä on niin kapeita, että sinne täytyy tosiaan TUNKEA turistien ja muiden autojen joukkoon. Lisäksi niilläkin vähäisillä kaduilla, joille olisi mahtunut ja suuntakin oli oikea, oli meneillään joku tietyö. Me kiersimme keskustassa ympyrää suunnilleen kolme kierrosta ennen kuin löysimme hotellimme. Ja sitten piti etsiä vielä tilapäinen parkkipaikka. Onneksi meillä on tällä kertaa pieni auto! Hotellista sitten selvisi, että olemme jättäneet auton noin 100 metriä parkkihallista eteenpäin, eikä takaisin saa eikä voi ajaa. Piti sitten kiertää rundi vielä neljännen kerran. Onneksi Polo mahtui sentään hallin ovesta sisään, perässä tulleella farmari-Octavialla teki jo tosi tiukkaa taipua oviaukosta sisään.



Täällä Prahassa on varsin kuuma, joten olemme keskittyneet lähinnä syömään vuorotellen jotain tsekkiläisiä leipämykyjä ja jäätelöä. Lisäksi olemme juoneet vuorotellen vettä ja olutta. Nähtävyyksistä kävimme ihastelemassa vanhankaupungin aukiota. Lisäksi olemme ostaneet uuden kellon :) Huomenna perehdymme tarkemmin paikallisiin museoihin ja muihin kulturelleihin nähtävyyksiin. Sitten syömme lisää jäätelöä.

-Elssi

Volkkaritehdas ja kaivos

Tämä aamu aloitettiin huristelemalla 40km takaisin Wolfsburgiin, jonka ohi ajoimme siis eilen illalla. Kohteemme Wolfsburgissa oli Autostadt, joka on Volkswagenin päämaja. Itse Autostadt on kuten nimestä voi päätellä isohko alue, missä on eri teemoilla olevia rakennuksia. Eka rakennus missä käytiin oli jonkinsortin oppimiskeskus kaikenikäisille. Siellä hehkutettiin lähinnä Volkkarin ympäristöystävällisyyttä, markkinointia, muotoilua yms. Se oli vähän semmosta mainospuppua, ei oikein napannut.

Seuraavaksi mentiinkin tehdaskierrokselle, johon ei onneksi tarvinnut varata aikaa etukäteen, kuten monella muulla merkillä. Tehdaskierros tehtiin pienellä bussi-junalla, jonka kyydistä ei päässyt poistumaan. Opas puhui valitettavasti vain Saksaa, ei edes kysynyt oliko englanninkielisiä kyydissä. Harmi sinänsä, sillä meidän vieressä istui myös aasialaisturisteja jotka olivat aivan pihalla koko touhusta (yksi laittoi silmätippoja ja toinen pelasi kännykällä), vaikkemme mekään ihan kauheasti ymmärtäneet selostuksesta. Mielenkiintoista se silti oli kun ajeltiin liukuhihnojen vieressä ja katseltiin työntekijöiden ja robottien toimintaa. Kierroksella ei valitettavasti saanut kuvata.



Kierroksen jälkeen käytiin tsekkaamassa muutamat muut rakennukset mm; uusien autojen luovutustila (jossa riitti kyllä kuhinaa, uusia autoja luovutettiin asiakkaille suunnilleen samaa tahtia kuin niitä rullasi tehtaan liukuhihnalta), Volkkarin eri merkkien omat esittelytilat (esillä siis uusimmat myytävät mallit, ei mitään uutta), yritettiin päästä semmoiseen läpinäkyvään torniin missä säilytettiin uusia autoja, mutta sinnekin olisi pitänyt varata aika etukäteen (parin minuutin hissiajelua varten?!?) sekä käytiin "aikatalossa" jossa esiteltiin viimeisen 125 vuoden tärkeimmät autot (paljon muitakin kun Volkkareita). Varsinaista museota ei siis ollut, toisin kuten esim. Porschella ja Mersulla (kts vuoden 2009 reissu). Tämän jälkeen käytiin vielä katsomassa maastoajorataa. Sinnekin olisi yllättäen pitänyt varata aika jo etukäteen, mikä oli kyllä aika harmi, sillä tuo näytti kaikista hauskimmalta aktiviteetiltä. 35€:lla olisi päässyt ajamaan Touaregilla tai Amarokilla ja 25€:lla Tiguanilla. Rata koostui vesiesteestä, kallistetuista teistä, jyrkistä mäistä, rappusista, keinusta yms. Yksi Tiguan-paikka olisi ollut vielä jäljellä, mutta sitäkin olisi pitänyt odottaa vielä 2h ja olimme tässä vaiheessa jo katsonut kaiken muun katsomisen arvoisen, joten päätimme lähteä pois.



Volkkarilta lähdimme sitten kohti Goslarin kaupunkia ja siellä sijaitsevaa kaivosmuseota. Kaivoksessa louhittiin kuparia, sinkkiä ja lyijyä. Ensin kierreltiin vähän aikaa museota ja ihmeteltiin erilaisia esineitä, joista ei ihan aina keksinyt miten ne liittyvät kaivostoimintaan (selostukset olivat tietysti vain Saksaksi ja osasta puuttui sekin). Sen jälkeen pistettiin keltaiset suojakypärät päähän ja lähdettiin reilun tunnin opastetulle (Saksaksi, tietysti) kierrokselle kaivokseen. Kaivoksessa oli viileää, märkää, pimeää ja ahdasta, kuten arvata saattaa. Tunsin taas itseni oikein suureksi, kun sain kulkea tunnin pää kumarassa. Oli se silti ihan mukava kohde, vaikkei itse selostuksesta kauheesti irti saanutkaan.



Kaivoksen jälkeen kello alkoi olla sen verran, että oli aika etsiä seuraava majapaikka jostain vähän lähempää Tsekin rajaa (huomiseksi mennään siis Prahaan yöksi). Päädyimme n. 300km päähän Leipzigin edustalle, josta löytyi ihan kelpo hotelli ihan kelpoon hintaan. Jossain vaiheessa autobaanan varrella oli kyltti, että ylitimme entisen Saksojen välisen rajan ja sen kyllä huomasi heti. Baanalla asvaltti muuttui heti pomppuisemmaksi ja äänekkäämmäksi. Kun käännyimme pois baanalta niin päädyimme heti kylään jossa aika tuntui pysähtyneen. Peräämme liimaantui Trabant eikä kylässä näyttänyt olevan ketään alle 60 vuotiasta. Talojen ikkunat olivat rikki ja mainokset kuluneet lähes lukukelvottomiksi. Yleensäkin sellainen tyypillinen (länsi)saksalainen huoliteltu ilme loisti poissaolollaan.

Lännemmässä pihat ovat aina tiptop ja muutenkin kaikki on hyvin siistiä ja symmetristä, nurmikko aina ajettu jne. Mukavaa vaihtelua tämäkin.

Nyt alas hotellin aulaan käyttämään ilmaista wlania, jotta saadaan tämäkin teksti nettiin ja varattua huomiseksi hotelli Prahasta.

//Edvin

Maaseutumatkailua

Hei kaikki! Nyt olemme vihdoin saaneet Lübeckin MediaMarktin avulla tekniikan pelaamaan, joten nyt voimme keskittyä olennaiseen eli nähtävyyksiin ja blogaamiseen.

Aamun ensimmäinen nähtävyys oli Lübeck. Kävimme ihastelemassa kaupungin porttia, Raatihuonetta sekä lukuisia kirkkoja. Yhden kirkon tornista kävimme katselemassa kaupunkia. Alue oli jotain Hansa-liiton aikaisia taloja ja se on jopa Unescon listalla.



Lübeck oli kuitenkin nähty puolen päivän jälkeen, joten otimme suunnan kohti etelää. Päätimme panostaa saksalaisen maaseudun ihasteluun, sillä ainakaan tuolloin meillä ei ollut mikään kiire eteenpäin. Ajelimme siis kaikkia muita kuin moottoriteitä pikkuhiljaa Wolfsburgia kohti. Olemme nähneet runsaasti tuulimyllyjä, hassuja taloja sekä aivan älyttömästi kotieläimiä. Lisäksi vähintään kilometrin välein oli kylttejä, joissa mainostettiin perunoita, parsaa tai mansikoita.



Lisäksi ihmettelimme kovasti, miksi kovin monet rekat näyttivät ajelevan näitä pikkuteitä (tukkien siis tien totaalisesti) sen sijaan, että menisivät moottoriteitä pitkin. Olemme myös todenneet, että saksalaiset tosiaan rakastavat viivasuoria teitä, ovat ilmeisesti säästäväisiä, ettei asfalttia mene hukkaan :) Lisäksi heillä on näemmä tapana istuttaa puita tien kummallekin puolelle, siten, että väliin saa juuri ja juuri vedettyä niin leveän tien, että se on täsmälleen kahden rekan levyinen. Ei montaa senttiä ylimääräistä jäänyt. Ja rekan ohittaminen hyvin suoralla tiellä on hankalaa, kun ihan siitä takaa ei näe kunnolla vastaantulevaa liikennettä.

Huomasimme myös, että ilmeisesti rekkaliikenteen lieveilmiönä kyseisillä maanteillä esiintyi varsin runsasta matkailuautoprostituutiota. Eli siellä sun täällä tien penkalla tai pikkuteiden liittymissä oli pysäköitynä sydämin sekä neonvaloin koristeltuja matkailuautoja, joissa luki kyljessä "sexy girls" ja etupenkillä nökötti erinäköisiä naikkosia tupakoimassa. Joidenkin autojen perään oli jopa pysäköity henkilöauto ja nainen oli kateissa, joten kai heidän palveluita sitten joku käyttää. Tuskin noita karavaanareita siellä kymmenittäin nököttelisi, jos saisi kaikki päivät istua tyhjän panttina.



Kävimme syömässä Lüneburgissa, jossa tilasimme ruokaa niin sokkona, että menimme itsekin halpaan kun tarjoilija lykkäsi meille ruuat väärin päin. Eli minä sain Edvinin ruuat ja se minun. Mutta käy se niinkin. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Lübeckin jälkeen ainoa varsinainen nähtävyys oli Bergen-Belsenin keskitysleiri, jossa mm Anne Frank oli kunnes kuoli. Itse keskitysleirillä oli lähinnä erilaisia muistomerkkejä juutalaisten, neuvostoliittolaisten sotavankien ja puolalaisten kuolleiden muistolle sekä joukkohautoja.Joukkohaudat olivat tiilireunaisia ruohikkoalueita, joissa luki tiilireunuksessa "tässä lepää 5.000 kuollutta; huhtikuu 1945". Siellä oli myös näyttely, jossa oli vaikka mitä materiaalia. Esimerkiksi videohaastatteluja leirillä olleista, siellä työskennelleistä ja ties keistä aiheeseen jollain tapaa liittyneistä vielä viime aikoina elossa olleista. Siellä olisi varmaan saanut kulumaan koko päivän, jos olisi lukenut ja kuunnellut kaiken.



Keskitysleirillä kyllä huomasi, että tämän museon on koonnut syyllinen osapuoli, eivätkä uhrit, sillä asioissa keskityttiin luettelemaan faktaa leiristä. Esimerkiksi Auschwitzissa, jossa kävin Empun kanssa muutama vuosi takaperin, homma oli tehty aivan eri tavalla tunteisiin vetoavasti. Auschwitzissa oli esimerkiksi koulun jumppasalin kokoinen huone täynnä keskitysleirille tuotujen ihmisten kenkiä. Toisaalta Bergen-Belsen oli ilmeisesti työleiri, eikä siellä ollut kaasukammioita ja krematorioita (tällaisen käsityksen saimme), joten mitään vastaaviin likvidointeihin liittyvää ei ollut B-B:ssä esillä. Tämäkin asia varmasti pehmensi kokemusta Auschwitziin verrattuna, mutta ei tuollakaan todellakaan hauskaa ollut.

Nyt olemme jossain Wolfsburgin eteläpuolella jossain ihme peräkylähotellissa, virkailijoita on kaksi ja molemmat ovat pihalla kuin lumiukot :) Ensin ne eivät löytäneet meidän varausta, kun ovat kirjoittaneet nimen väärin, sitten ne ryhtyivät miettimään montako huonetta ja montako sänkyä me tarvitaan. Lopuksi oli vielä epäselvää maksamisesta. Emme enää uskaltaneet mennä hotellin ravintolaan syömään, kun siitäkin olisi kumminkin tullut joku älytön show, joten söimme loput Suomesta raahatut hedelmämme ja Lübeckistä ostetut marsipaanit.

Huomenna on Edvinin päivä, menemme Wolfsburgiin katsomaan Volkkareita. Niitä on näkynyt kaduilla ja maanteillä sankoin joukoin. Eli luvassa on ilmeisesti varsin runsas kuvapläjäys sekä tietysti seikkaperäinen kuvaus Autostadtista, jahka pääsemme seuraavan kerran nettiin.

-Elssi